Lentotoimintaa Uomaalla

Uomaan kylä sijaitsi Käsnäselästä vaikkapa Lemettiin ja aina Kitilään vievän maantien varrella. Kylä joutui kovien taisteluiden kohteeksi jo heti talvisodan alussa vuonna 1939. Jatkosodan aikana 1941-1944 Uomaalla sijaitsi Impilahden ainoa lentokenttä. Kangasmaastoon lähelle Sääksjärveä raivattu hiekkapohjainen sotilaslentokenttä oli jatkosodan alussa Lentolaivue 16. käytössä sen 1. lentueen Gloster Gladiator II-koneille sekä 3. lentueen Fokker C.X.-koneille. Lentolaivue 32 tuli myöhemmin Curtiss Hawk A75 (P-36) koneiden kanssa ja ilmeisesti myös Tiedustelulentolaivue 12 on toiminut sieltä Fokker DXXI-koneillaan.

Kuva: Uomaan kenttä Laatokan Karjalassa. Karttakeskuksen kartta 2013.

Kuva: Uomaan kartta ennen sotia. Maanmittauslaitos.

Kuva: Havainnekuva kentän paikasta.

Kuva: Mahdollisesti Uomaan lentokenttää. SA-Kuva.

   Kentän vieressä oli Sääksjärvi, jota käytettiin Heinkel kelluntakoneiden laskupaikkana. Jukka Piipponen kirjoittaa kirjassaan "Sissilentäjä - Olli Kepsun tarina" kuinka legendaarinen Olli Kepsu tuli Uomaalle Heinkel He-59 kelluntakoneella ja tehtävänä oli viedä eteenpäin joukoille ammuksia ja huoltomateriaalia. Paluumatkalla sattui venäläinen LA-5 löytämään Kepsun He-59:n ja reitti sen tykeillään aivan armottomasti. Ihmeen kaupalla kone ei pudonnut, eikä kukaan haavoittunut ja se pääsi reikiintyneenäkin palaamaan lennolta. Olipa vielä venäläishävittäjän pilotti käynyt Heinkelin vieressä morjestamassa ihmeen sitkeää lentolaitetta ja oli jättänyt sen rauhaan.

Kuva: Heinkel He-59. http://fi.wikipedia.org/wiki/Heinkel_He_59

   Toinen yhtä onnekas pilotti Uomaan kentällä oli ollut Sakari Alapuro. Kansa Taisteli lehden numerossa 6/82 Sakari Alapuro artikkelissaan ”Taistelin itsemurhalentäjän kanssa” kertoo jatkosodassa vuonna 1944 tapahtunutta taistelukosketusta hänen Curtiss P-36 koneellaan:

”Laivueemme oli sijoitettuna Uomaan lentokentälle. Sain lentotiedustelutehtävän, joka ulottui Aunuksenlinnaan, Lotinanpeltoon ja Syvärin kaupunkiin. Vihollisen lukumääräisestä ja kalustollisesta ylivoimasta johtuen tehtävää suorittamaan oli määrätty laivueen kaikki silloin kunnossa olleet koneet, yhteensä kolme.

Tehtävään osallistuneet muut lentueeni ohjaajat olivat luutnantti Jukka Klemola ja kersantti Kustaa Kivelä. Lensimme pilvirajassa vajaan 1000m korkeudessa rintamalinjalle asti Viteleen itä-puolelle, mistä tiedustelutehtävä alkoi.

Katseeni seurasi tiiviisti kaakosta etenevän vihollisen hyökkäysuraa. Äkkiä havaitsin matalalla kaksi vastaamme lentävää vihollishävittäjää. Koska tehtävämme oli vasta alkanut, ajattelin "rangaista" vihollisia ennen kuin ennättävät pahojaan tekemään.”

Kuva: Curtiss Hawk lennossa. SA-Kuva.

Alapuron ilmataistelu tuona kesäkuun 28. päivänä oli dramaattinen. Vihollinen yritti koneellaan ajaa Alapuron Curtissin päälle. Onneksi siinä onnistumatta. Uomaan kentälle ei kovin montaa konetta tuolloin jatkosodan vetäytymisvaiheessa oltu sijoitettu. Johtuen paljolti kalustovähyyden vuoksi. Tehtävät olivat monesti tiedustelulentoja, mutta niilläkään ei taistelukosketuksista voitu välttyä.

   Metsä on kasvanut ja peittänyt alueen missä ilmeisesti Uomaan kenttä oli. Nykyään alueen vierestä menee tie P21. Alueella ei tunnu oleva asutusta.

Kuva: Oletettua kentän paikkaa googlen kuvaamana 2013.

Esteiden rakentelua

Alkukesästä 1939 päätettiin Suomessa nostaa linnoitustöiden määrää Karjalan kannaksella ja yleisesti myös muuallakin. Erityyppisiä linnoitteita ja esterakennelmia tehtiin ennen talvisodan alkamista eniten Karjalan suunnalla, mutta myös muualla Suomea. Monesti niillä turvattiin puolustuskykyä jos vihollinen etenee tieverkostoa pitkin. Oltiin jo aiemmin saatu tiedustelutietoa venäläisten joukkojen tavasta käyttää panssarikalustoa hyökkäyskiilan edessä, jonka takana vasta jalkaväki eteni suojattuna. Jalkaväki harvemmin yritti metsäiseen maastoon levittäytymistä, vaan mielummin kulki siis tieverkoston suuntaisesti.

   Suomalaisten esterakentaminen keskittyi Impilahden suunnalla lähemmäksi rajaa tehtyjen teitä katkaisevien panssari- ja jalkaväkiesteiden muodostamiseen. Suuria kivenlohkareita oltiin tarvittaessa valmiita vyöryttämään tielle katkaisemaan panssareiden eteneminen, jolloin panssarintorjuntatykki olisi voinut tuhota paikallaan olevia hyökkäysajoneuvoja. Lähelle esteitä tehdyistä juoksuhaudoista tai poteroista saattoi sotilas heittää kranaatin vihollisen hyökkäysvaunut moottoritilan päälle tai vaikkapa teloihin. Alavammilla maastoaukeilla piikkilankaesteet ja paalutetut tukit yhdessä kiviesteiden kanssa estäisivät etenemistä.

Kuva: Kirjasta Kunniamme Päivät.

Kuva: Piikkilankaesteitä Impilahdella 28.1.1940. SA-Kuvat

Kuva: Tankkiesteitä n. 15 km. Impilahdelta. 1940.03.16. SA-Kuvat.

    Linnoitus- ja esterakennustöihin käytettiin paljon vapaaehtoisia suojeluskuntalaisia. Niitä saapui Impilahden alueelle kaukaakin Suomesta. Samalla oli myös impilahtelaisia auttamassa kannaksen puolustuksen rakentamisessa. Yleensä töissä oltiin viikon verran, jotkut pari kolmekin viikkoa, kunnes uusi porukka saapui työmaalle. Samanaikaisesti kotikylissä autettiin taloja, joiden miesväki oli reissussa. Vapaaehtoisten välille tuli jonkinverran kilpailuakin. Niin innolla rakennelmia tehtiin. Komean kullanvärisen linnoitusmerkin pystyi ostamaan itselle, osoittamaan tekemänsä työpanoksen kunniakkaisuudesta.

Kuva: Linnoitustyömerkki.

Kuva: SK pioneerit 20-30 luvun vaihteessa harjoituksissa. Kirjasta Suomen Puolustusvoimat.

Kuva: Linnoittajat marssivat työhön 1939. Kirjasta Karjala Muistojen Maa.

   Impilahden suunnassa tärkeimpiä linnoitustyömaita olivat Suvilahden, Loimolan, Leppäsyrjän, Kitilän, Syskyjärven, Uomaan ja Salmin työmaat. Lisäksi Jänisjärveltä Laatokkaan johtavan Jänisjoen varrelle rakennettiin mittava pääasemalinja. Alueelle oli jo 20-luvulla tehty betonisia korsuja, mutta ne olivat auttamattomasti vanhentuneita. Linnoitustyömaat edistyivät kuitenkin hitaasti ja mukaan tuli myöhemmin syksyllä neljännen armeijakunnan väkeä. Vastuun ottivat ammattilaiset ja palkattu työväki uurasti työmailla. Suomessa oli tuolloin paljon työttömiä, joten osaavaa henkilökuntaa saatiin työmaille helposti. Syskyjärven työmaata johti rakennusmestari V. Lempiäinen, Kitilän rakennusmestari E. Mestilä ja Uomaan insinööriluutnantti K. Orivuori. Aiemmin vapaaehtoisten avulla oli vain Uomaan suunnan työmaa edistynyt ja nyt panostettiin myös muihin tärkeisiin linnoitustyökohteisiin. Etenkin Kollaan sekä myös Kitilän ja Syskyjärven väliset pysäyttämisasemat tulivat myöhemmin sodan aikana varsin tarpeellisiksi. Valitettavasti moni muu esterakennelma ei ollut riittävä hyökkäysvaunujen vyörynnälle. Panssaritorjunta-aseiden puute oli talvisodan aikana suuri ongelma.

Kuva: Linnoitustyömaat Impilahden suunnassa. Kirjasta Suomen Talvisota.

Kuva: hyökkäysvaunueste Ruokojärvellä. Kuvattu 1944. Kirjasta Suomen Talvisota.

Otavan matkassa

   Laatokan rannikon pohjoista matkustajaliikennettä hoiti höyrylaiva Otava, joka oli ihmisille muina kuin talvikuukausina, hyvä liikenneväline kulkea eri pitäjien välillä. Rautatieliikenne oli myös toimiva ja myöhemmin myös linja-autoverkostokin kattoi alueen suurempien asutuskeskuksien välit.

Kuva: Otava juhlaliputuksessa. Kirjasta P. Koponen: Muistojemme Impilahti.

Kuva: Otava taustalla Valamon Luostari aluksen takana Sortavalan satamassa.

   Otavan rakensi liikemies Paul Wahl Varkaudessa vuonna 1897 Viipurin Laiva Oy:lle ja sillä oli kokoa 122 nettorekisteritonnia, pituuden ollessa 30 metriä ja leveyden 6,70 metriä. Se oli alkuun Viipurin liikenteessä välillä Viipuri - Kuopio. Vuodet 1919-1921 laiva liikennöi Sortavala - Salmi väliä ja vuodesta 1920 Sortavala - Valamo väliä aina vuoteen 1930, jolloin Karjalan Höyrylaiva Osakeyhtiö meni konkurssiin. Otava siirtyi samana vuonna perustetulle Otavan Höyrylaiva Osakeyhtiölle ja liikennöi Sortavala - Valamo sekä Sortavala - Salmi välejä aina vuoteen 1936 saakka. Taas kerran omistajaa vaihdettiin ja laiva siirtyi Valamon luostarin omistukseen. Höyrylaiva Otava tuhoutui talvisodan pommituksissa 22.1.1940 ja upposi. Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana uponnutta laivaa ei sitten enää löytynytkään. Epäillään että Neuvostoliitto olisi nostanut Otavan välirauhan aikana ja kuljettaneen sen pois.
   Impilahtelainen lehden numerossa 2/2013 on Pekka Anttonen käsitellyt tarkemmin Laatokan laivoja. Joukkoon mahtui mm. siipiratashöyrylaiva Walamo ja höyrylaivat Helmi, Ystävä, Janaslahti, Karjala sekä Pitkäranta.

Kuva: Otava paikallaan. Navis Fennica kirjasta.

Kuva: Ihmisiä Otavan kannella menossa juhliin. Kirjasta Karjala Muistojen Maa.

Kuva: Otava tulossa Pitkänrannan laituriin. Kirjasta P. Koponen: Esi-isiemme Impilahti.

Höyrylaivan etuna oli sen hyvä rahdinkuljetus mahdollisuus. Sen mukaan sai vaikkapa Sortavalaan myyntiin vietäviä tuotteita tai aivan vain tuoda isompiakin ostoksia paluureissulla kotikylään. Meno oli verkkaista ja aikaa oli pelata vaikka nakki-korttipeliä, jossa taitava pelaaja voitti kolmella kortillaan vaikka matkarahat takaisin! Aikataulutietojen mukaan matka Otavalla kesti välillä Sortavala - Pitkäranta sellaiset 3 ja puoli tuntia, joten aikaa oli vaikka mihin matkan aikana. Otava oli matalakulkuinen laiva, jolloin avonaisella Laatokalla sen kyyti ei kovassa merenkäynnissä ollut kovin vakaata. Laatokan rannikon vuonomaisissa lahdelmissa ja saarien suojassa se oli paremmin suojassa.

Kuva: Sortavalan kaupunki näkötornista kuvattuna. Kirjoittajan korttikokoelmista.

Kuva: Impilahti kartalla.

   Impilahti sijaitsi Salmin ja Sortavalan maalaiskunnan välissä. Näistä Sortavala oli kooltaan ainoa kaupungin kokoinen asutuskeskus. Kaupungista kulki jo vuonna 1894 valmistunut Karjalan rata Joensuuhun. Teollisuus oli mm. puunjalostukseen liittyvää; oli sahoja ja huonekalutehdasta että vaneritehdasta. Telakkateollisuus palveli Laatokan vesiliikennettä. Löytyipä Sortavalasta oikein hotelleitakin sekä paljon houkuttelevia erikoistavaraliikkeitä. Sortavalan kaupungin alueella ja maalaiskunnassa asui vuonna 1939 jopa noin 9000 ihmistä. Sortavalan satama oli myös suosittu matkailijoiden reitti Valamon saareen.

Kuva: Otava Valamon luostarin laiturissa.

Vieristän viettäminen

Vieristä eli teofania eli loppiainen on ortodokseille suuri jouluajan huipennus, jolloin suoritetaan suuri vedenpyhitys.  Nyt sen ollessa ajankohtainen, lainaan Paavo Koposta kirjasta Koirinoja 1939, jossa hän elävästi selostaa Kitilänjoen varrella tapahtuneen vedenpyhityksen:


   "Kreikanuskoisista kodeista nuoretkin ajoivat tai astelivat vieristän aamuna Kitilän valkoiseen kirkkoon, jossa oli tavallista juhlavampi jumalanpalvelus. Jo kaukaa tervehti tulijoita kotikirkon monien kellojen helinä. Ensin kumahteli vain iso pääkello harvakseen, pienet kellot yhtyivät vähän ajan päästä soittoon iloisella pilpatuksellaan, ja kohta kaikki kellot yhdessä ilmoittivat sekä omalle rahvaalle että naapuruston ruotseille, että tänään on oikeaoppisen kirkkokansan aika muistaa päivää, jona Vapahtaja nuorena brihatsuna kävi kasteella. Sen muistoksi olisi jumalanpalveluksen kohokohtana suuri vedenpyhitys, Jordanalla käynti.
   Nuoren sielunpaimenensa, isä Aleksanterin, johtamana kulkueena uskovaiset sanakuulijat laskeutuivat leveää polkua pitkin viereisen Kitilänjoen rantaan. Ensimmäisenä kulki nuori mies kädessään palava lyhty, jonka liekki kuvasi Jumalan lapsiinsa kohdistamaa valoa ja rakkautta. Hänen perässään astelivat suurta ristiä kantava seurakuntalainen, kuoro, pyhitettyjen ikonien ja kirkkolippujen kantajat, sitten pientä kullalla somistettua ristiä kantava kirkkoherra ja kanttori sekä heidän jäljessään seurakuntalaisten suuri joukko. He tunsivat seuraavansa Vapahtajansa jalanjälkiä, jäätynyt pieni Kitilänjoki oli heille muuttunut Jordanin virraksi, Jordanaksi.
   Kellonsoittaja oli purastanut jokaan leveän avannon. Sen reunalla oli liinan peittämä pieni pöytä, jolle oli asetettu evankeliumikirja, malja, lautanen ja vihmin. Kuoro viritti kauniin troparin, jonka aikana isä Aleksanteri upotti kolmesti pienen ristinsä avannosta maljaan nostettuun veteen, ja vesi pyhittyi.
- Jordanissa kastettaessa Sinua, oi Herra, tapahtui, että ihmiset palvelivat pyhää Kolminaisuutta, sillä Isän ääni todisti Sinusta, nimittäen Sinua rakkaaksi pojakseen, ja Henki kyyhkysen muodossa vahvisti sen sanan totuuden, kirkkoherra lauloi ja vihmoi Kitilänjokeen pyhitettyä vettä neljään ilmansuuntaan.
   Seurakunta risti silmänsä ja rukoili yhdessä, että Kristus siunaisi veden ja lähettäisi siihen Pyhän Hengen armon, joka antaisi sille puhdistavan ja parantavan voiman. Hartaat uskovaiset olivat tuoneet puhtaita astioita, joihin he nyt ottivat pyhitettyö vettä kotiin vietäväksi. Siellä sitä säilytettäisiin uskoa, iloa ja siunausta antavana, taudeistakin parantavana ihmeidentekijänä."

Kuva: Aleksanteri Olanto, Kitilän kirkkoherra.

Tekstissä mainittu pappi Aleksanteri Olanto (syntynyt 22.7.1914) valmistui ortodoksisen teologian seminaarista vuonna 1936 ja oli vasta 23 vuotias kun vuonna 1937 otti tehtäväkseen Kitilän ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran viran. Hän hoiti tehtäväänsä aina vuoteen 1950, jolloin seurakunta lopetettiin 6.-7.5.1950 Outokummussa pidetyssä lopettajaistilaisuudessa. Hän toimi vuodet 1950-1977 Varkaudessa pappina, ennen eläkkeelle jäätyään.

Kuva: Kitilän uusi kirkko.

Kitilän valkoinen nk. uusi kirkko rakennettiin 1907 ja se ei ollut lajissaan ensimmäinen Kitilän uusi kirkko. Edellinen oli talven lämmityksissä vuonna 1901 palanut aamujumalanpalveluksen ollessa loppumassa. Paljon on ehtinyt tapahtumaan nimenomaan Kitilässä eri kirkoille. Talvisodassa suomalaiset pioneerit tuhosivat räjäyttämällä uuden kirkon ja mitä ilmeisemmin sinne majoittumista yrittäneet venäläisjoukot.

Kuva: Kitilänjärvi. Maanmittauslaitoksen kuvapalvelu.

Kitilänjärvi oli perimätiedon mukaan hyvin kalaisa ja se mahdollisti asutuksen keskittymisen järven läheltä menevien pääteiden varteen. Järvestä laski vehmas Kitilänjoki alas Hirvostenlahteen ja Laatokkaan. Järveen laski myös mutkitteleva Syskyänjoki pohjoisen suunnasta.

Imbilax ja hieman alueen historiasta

Karjalan Laatokan pohjoisosassa Impilahden alueella Koirinojassa tiedetään jo 2500 eaa. olleen kivikautista  asutusta. Alue kuitenkin autioitui pitkäksi aikaa pronssi- ja rautakauden jälkeen. Muinais-Karjalaisia heimoja syntyi pikkuhiljaa ja ne levisivät aina suuremmalle alueelle. Impilahdelle leviämistä ei ole voitu tarkoin ajoittaa. Arvellaan että Laatokan pohjoisrannikko oli asuttu jo 800-luvulla. Sisämaasta Laatokkaan laskevat useat joet ovat edesauttaneet Impilahden rantojen asuttamista. Laatokan ollessa suuri ”sisämeri”, on alueen lahdet suojanneet myrskyiltä ja juuri näiden lahtien perukoille on alkanut asutusta muodostumaan. Lahdelmia ympäröivät vuoret ovat olleet korkeita ja usein linnavuoriksi varustettuja vartio- sekä linnoituspaikkoja.

Impilahti nimi esiintyy ensimmäistä kertaa vuoden 1589 verokirjassa Sortavalan kappelien luettelossa nimellä Imbilax. Saman vuoden maakirjassa mainitaan Impilahden kappelikuntaan kuuluvat kylät: Haukkaselkä, Hunttila, Hunnukka, Impilahti, Joensuu, Kerisyrjä, Kitilä, Koirinoja, Koivuselkä, Kokkoselkä, Kytösyrjä, Leppäsilta, Mäkitalo, Pitkäranta, Purovaara, Ruokojärvi, Syskyä, Sumeria, Uuksu. Asukasluvun ollessa näissä yhteensä noin 700 henkeä.

Kuva: tohtori A.A.A. Laitinen, kirjasta Simo Härkönen: Impilahti-Kirja.

Paavo Koponen on kirjassaan Esi-isiemme Impilahti käsitellyt tarkasti Impilahden kylien asukaslukujen muutoksia. Ruotsinvallan vaikutukset raskaiden verojen muodossa autioittivat kyliä ja suoranainen ryöstely sekä talojen polttaminen, mitä Sortavalan pogostalainen karjalainen sissipäällikkö Kiril Rogos suoritti Novgorodille uskollisten joukkojensa avulla. Vuoden 1595 Täyssinän Rauha toi alueelle asukkaita takaisin ja ryöstely loppui. Näistä alkuajoista suurten valtakuntien alaisuudessa elämisestä, filosofiantohtori A.A.A. Laitinen onnistui tallentamaan perin hyvin kirjaansa Impilahden pitäjän ja seurakuntain historia, joka käsittelee tiedot aina vuoteen 1938 saakka.

Kuva: Anders Buren kartta vuodelta 1662.

Erik Van Mingroot, Eduard van Ermen; Suomen ja Skandinavian Vanhoja Karttoja teoksessa on monia hauskasti Laatokan muotoja esittäviä karttoja. Näistä vuoden 1662 Magnus Ducatus Finlandiae-korografinen kartta jonka on Anders Bure laatinut, löytyy esimerkiksi Imbilax ja Kidila.

Kuva: Matthias Seutterin kartta vuodelta 1735.

Vuoden 1735 törkeän pitkän latinalaisen nimen omaavassa toponyymis-korografisessa Matthias Seutterin laatimassa kartassa on suoalueita lisätty ja joki saatu nimettyä paremmin.

Kuva: C.P. Hällströmin kartta vuodelta 1804.

Kun taas vuoden 1804 Charta öfwer Rtortfursterdömnet Finland utgifwen på Friherre S.G.Hermelins Anstalt och Omkostnad toponyymisessä kartassa, jonka suomalainen geologi ja kartografi Carl Peter Hällström on laatinut, ei enää kovin tarkasti Impilahden aluetta ole kuvattu. Toki vieläkin muoto Imbilax esiintyy paikannimessä. Ruotsin intressit ovat tuolloin olleet muut, koska alue oli jo vuonna 1727 annettu tsaari Pietari II:n henkilökohtaisiksi verotustiloiksi. Vuoden 1721 Uudenkaupungin Rauha oli siirtänyt rajaa kutakuinkin Suomen nykyisen rajan kohdalle.

---

Impilahteni hahmottuu

Impilahti on Laatokan, Euroopan suurimman järven, pohjoispuolella ollut pitäjä. Harlun ja Salmin pitäjän väliin sijoittuneessa Impilahdessa oli monta elinvoimaista kylää kuten itse Impilahden kirkonkylä ja Pitkäranta näistä suurimpina. Maatalous ja kaivostoiminta sekä metsätalous toivat vaurautta alueelle. Impilahdelta löytyi myös monia laivureita Laatokan ulapoille.

Kirjallisuutta Impilahden pitäjän historiasta on olemassa varsin hyvin. Vuosien kuitenkin vieriessä on osa näistä kirjoista tullut vaikeammiksi löytää. Vaikkakin Impilahti-seuran kautta on jotain saatavillakin. Kirjoittajat ovat jo nykyään harvassa ja painettua tekstiä ei nuorempi sukupolvi lue enää samassamäärin. Olen katsonut että nykyaikaisempi blogi-tyylinen ratkaisu voisi tuoda lukijoita Impilahden sukujen jälkeläisistäkin, jollainen itsekin olen.

Kuva: Itä-Karjalan Kansanopisto 1906-1931 julkaisusta.

Sukuni on kotoisin Impilahden Kitelästä tai Kitilästä kuten paikalliset sitä kutsuivat. Impilahden Uomaan kylässä on myös ollut mitä ilmeisemmin sukuani. Monet kylistä ovat olleet lähellä toisiaan ja kauppaa sekä ihmisten muuttoliikehdintää on ollut moneen suuntaan. Välillä Karjalasta on lähdetty työn perässä muualle Suomeen ja osa on palannut kotikonnuilleen vielä myöhemmin.
Kaiken tämän armottomasti katkaisi talvisodan syttyminen vuoden 1939 marraskuun lopussa. Moni Impilahden kylä tuhoutui pahasti jo sodan tuossa vaiheessa. Jatkosodassa ne valloitettiin takaisin Suomelle ja saatiin osittain jälleenrakennetuiksi. Kunnes taas sodan loputtua koko Impilahti jouduttiin luovuttamaan, kuten niin suuri osa Karjalaa. Olisi ehkä väärin nyt juhlistaa talvisodan alkamisen 75-vuotispäivää, joka oli 30.11.2014. Muistelkaamme mieluiten Impilahtea ja sen tarmokkaita kyliä sellaisinaan ennen sodan alkua. Karjalaisen kulttuurin hienoine piirteineen.